Zero wasten viiden K:n muistisäännössä toisena tulee “karsi”. Karsimisella voidaan tarkoittaa kahta asiaa: joko omien tarpeiden tai kodin tavaramäärän järkeistämistä. Tässä tekstissä haluan puhua kodin tavaroista. Harva meistä tuntuu nimittäin olevan tyytyväinen kotinsa tavaramäärään, ja peruskodissa niitä on jopa 10 000-50 000.
Vanhempien sukupolvien tapa haalia turvaa tavaralla on valunut nuoremmille, ja nyt monille meistä riittää. Meitä suorastaan ahdistaa, emmekä osaa toimia tavaravuorten edessä. Jos tilanne olisi hallussa, miksi meillä olisi Konmari, tuhat ja yksi karsimiselle omistautunutta Facebook-ryhmää tai tarve ammattijärjestäjille?
Tavara tuntuu saaneen niin ison roolin, että se vie hyllyjen lisäksi tilaa ajatuksistamme. Pitäisi siivota tämä kohta, korjata tuo tavara ja käydä vaatekaappi läpi – löytää se oma tyyli kolmattakymmenettä kertaa. Pitäisi, pitäisi, pitäisi.
Olen siinä mielessä onnekas, että en ole ehtinyt kerryttää tavaraa vielä hurjan kauaa. Olen asunut yksin vasta muutaman vuoden – 24 neliön yksiö ja pieni varastokoppi antavat aika tiukat rajat tavaran määrälle. Menneisyyden haamuja ovat lähinnä lapsuuden ja teini-iän roinat. Silti muutama vuosi sitten heräsin tavara-ahdistukseen. Minulla ei ollut varastossa olevien laatikoiden sisällöstä mitään hajua ja kotona makaavista tavaroista käytin vain murto-osaa. Karsimisurakkani on kestänyt pari vuotta, ja karsittavaa on todella riittänyt.
Väitän, että fyysinen karsimistyö tai tavaroista “eroon pääseminen” ei kuitenkaan ole urakan vaikein osuus. Vaikeinta on torpata sisään tulevan tavaran virta ja muuttaa suhteensa kuluttamiseen. Siitä karsimisessa on lopulta kysymys – ellei sitten halua toistaa karsimisurakkaansa muutaman vuoden välein.
Mitä pidempään tavaraa on ehtinyt kertymään ja mitä suurempi sisään tulevan tavaran virta on, sitä tärkeämpää on lopettaa ostaminen. Meidät todella kasvatetaan kuluttajan rooliin jo nuorina. Tavararöykkiömme eivät siis todellakaan ole pelkästään meidän syytä. Jokaisen ostopäätöksen olemme tehneet itse, mutta moni tarve on luotu meille ilman todellisuuspohjaa.
Oletko nimittäin koskaan miettinyt, miksi tavaroista on niin tärkeää ”päästä eroon”? Se viestii siitä, että tavaralla ei ole arvoa enää sen jälkeen, kun emme sitä itse halua. Jotta haluaisimme hankkia uutta, vanhan täytyy muuttua huonoksi. Ainoa ongelma on se, että uusikaan tavara ei ole sellaista, josta tunnettaisiin omistajuutta tai josta kannattaisi kantaa vastuuta esimerkiksi huoltamalla. Kerran uutuuttaan kiiltäneestäkin tavarasta täytyy lopulta “päästä eroon”, koska aina tulee jotain vielä uudempaa ja kiiltävämpää tarjolle.
Tämän yrityksetkin tietävät varsin hyvin: miksi myydä 50 euron paita, joka kestää hyvällä huollolla kymmenen vuotta, jos voi myydä 10 euron paidan uudestaan ja uudestaan jokaisen uuden malliston myötä?
Myönnän, että olen haksahtanut mainoksiin ja juossut uutuudenviehätyksen perässä. Jälkieni siivoaminen on tuntunut hirveältä, ja mielestäni karsimisen täytyy tuntuakin vähän ikävältä. “Eroon pääsemisen” ei kuulukaan olla helppoa. Kaikkiin tavaroihin on kuitenkin käytetty luonnonvaroja ja niistä kaikista meillä on myös vastuu. Jokainen tavara ansaitsee hyvän elämän ja näin ollen myös hyvän matkan seuraavaan kohteeseensa.
Jokaista tavaraa pidellessäni olenkin joutunut punnitsemaan, mihin sen matka jatkuu. Moni tavara on ilokseni mennyt kaupaksi Facebookissa. Osa on lähtenyt Kierrätyskeskukseen ja joitain hyväkuntoisia vaatteita olen lähettänyt uudelle matkalleen vaatteidenvaihtotapahtumissa.
Vaikka olen lähtökohtaisesti jätteenpolttoa vastaan, joskus vastuullisinta on päästää muuten hyödyntämiskelvoton roina tekemään viimeinen palveluksensa laittamalla se sekajätteeseen. Toisen roska ei aina ole toisen aarre. Mieluummin käyttäisin vanhat sukat vessan siivoukseen ja sitten laittaisin ne sekajätteeseen kuin lähettäisin ulkomaille “hyödynnettäväksi”. Varsinkaan, kun ei ole mitään taetta siitä, että ne pääsisivät oikeasti hyötykäyttöön.
Karsimisurakkani on siis edennyt pikkuhiljaa viimeisen parin vuoden aikana. Ulos menevät nyssykät ja pussukat ovat edelleen tuttu näky eteisen nurkassa, nykyään vain yhä harvemmin. Heinäkuussa pitämäni ostolakko avasi silmäni täysin, ja jo valmiiksi pienentynyt tavaravirta on tyrehtynyt lähes täysin.
Paras keksintöni on ollut harkintalista. Kirjoitan listaan ylös kaikki mieliteot ja merkitsen tavaran kohdalle, kuinka olennainen se on asteikolla “täysin turha” ja “tarvitsen tämän selvitäkseni arjesta”. Sitten odotan vähintään pari viikkoa ennen kuin teen asian suhteen yhtään mitään. Suurimman osan listalle päätyneistä ”tarpeista” voi poistaa.
Voin suositella ostolakon ja harkitun karsimisen yhdistelmää kaikille. Urakka on ikävä, mutta palkinnot ovat sitäkin makeammat. Karsimisessa ei nimittäin ole kyse vain luopumisesta, tuskasta ja muista ikävistä tunteista. Karsiessa valitset sen, mikä on olennaista. Näin ne tärkeimmät asiat saavat ansaitsemansa tilan ja sinä saat tilaa hengittää – vapaana päänsisäisestä to do -listasta ja mainosten houkutuksista. Iloitakseen kauniista asioista niitä ei välttämättä tarvitsekaan omistaa itse. Mikä helpotus.
Emilia Aarnisalo
Kirjoittaja on Zero Waste Finland ry:n viestintävastaava. Emilian ajatuksia voit seurata myös Instagramissa @emiliaaarnisalo
Vastaa